Erlend Loe se vaan tuntuu yllättävän joka kerta. Ostin kesälomareissulla Kolmikulman ABC:n kirjakaupasta Loen Muleumin siinä uskossa, että kyseessä on kaikkien aikaisempien kirjojen tavalla samanlaista tajunnanvirtaa, sivutolkulla jatkuvia lauseita ja ajatuksesta toiseen poukkoilua, mihin olen jo tottunut aiempien Loen kirjojen kanssa. Tavallaan olin hyvin suuresti hämmentynyt, kun Muleum onkin suhteellisen loogisella ajatuksenkululla varustettua, päiväkirjamuotoon kirjoitettua mietiskelyä kahdeksantoistavuotiaan Julien silmien läpi.

Julie on menettänyt puoli vuotta ennen päiväkirjan aloittamista koko perheensä lento-onnettomuudessa afrikassa ja menettänyt sen myötä elämänhalunsa. Psykiatrin painostamana Julie alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa jonka tarkoitusperät ovat kuitenkin jotain ihan muuta kuin terapeuttista. Julie kirjoittaa päiväkirjaa omasta itsemurhastaan. Matkan varrella vastaan tulee kuitenkin ongelmia ja epäonnistumisia. Muleum on hyvin mustaakin mustemmalla huumorilla sävytetty tarina Julien reilun vuoden mittaisesta matkasta niin omaan itseensä kuin fyysisesti ympäri maailmaa. Se jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen ja välillä huomaakin nauravansa asiolle, joille ei oikeasti kai saisi edes nauraa.

Jo pitemmän aikaa on Alastair Reynoldsin kirjat olleet minulle kuin kirsikoita science fictionin kakun päällä. Tämän tästä tulee tarkastettua Liken julkaisulistaa vain siinä toivossa, että uutta Reynoldsia olisi tulossa. Aurinkojen Huone ilmestyikin viime keväänä kyseiselle listalle, julkaisuajankohtana näyttää edelleen lukevan 10/2010. Tämä mainittu ajankohta saikin minut vallan hämilleni siinä vaiheessa, kun ystäväni hehkutti facebookissa ostaneensa ko. kirjan paikallisesta kirjakaupasta. Kiitos vaan Tiia tästä vinkistä, itse olisin todennäköisesti onnettomana odotellut tuonne marraskuulle asti (mikä nyt ei tietenkään ole ihan koko totuus, jossain vaiheessa olisin kuitenkin sen bongannut jossain kirjakaupassa, se kun tuntuu nyt löytyvän jokaisen hyllystä).

Mutta asiaan: Aurinkojen huone on (oman kirjahyllyni tarkastelun perusteella) Reynoldisin kahdeksas suomennettu teos. Se, kuten Jäänpuskijat, on itsenäinen, Ilmestyksen Avaruus saagaan liittymätön teos. Tällä kertaa Reynolds kuitenkin venyttää aikaskaalaa tapahtumien osalta paljon kauemmaksi, kuin aikaisemmissa hänen romaaneissaan on nähty, kirjan päätapahtumat sijoittuvat noin kuuden miljoonan vuoden päähän tästä hetkestä. Ihmissivilisaatio on levittäytynyt ja kehittynyt koko galaksin kattavaksi metasivilisaatioksi, jonka historiaa siivittävät yksittäisten sivilisaatioiden syntymien, kukoistuksen ja kuolemien kiertokulku. Kaiken tämän yläpuolella on niinkutsuttujen kiertolaisen Suvut ja Sukuyhteisöt, jotka kiertävät galaksia kertäten kokemuksia ja tietoa ihmissivilisaation kulttuureista, tieteestä ja taiteesta. Suvut ja niiden jäsenet ovat hyvin vanhoja ja nähneet ja kokeneet suunnilleen kaiken. Aurinkojen Huone keskittyy yhden näistä suvuista, Gentianin suvun, Kukkien huoneen tapahtumiin. Tavalliseen tapaani jätän suuremmat juonipaljastukset pois, lukekaa itse kirjanne :D

Poikkeuksellista Reynoldsin aikaisempiin kirjoihin (lukuunottamatta lukemiani novellikokoelmia) on Aurinkojen Huoneen melko vähäinen teknologian ihmetteleminen. Usein asioita ohitetaan vain kertomalla, että kertojahahmolla ei ole kiinnostusta tai muuten vaan mitään käsitystä siitä, miten jokin asia toimii. Tähän on toki varmasti syynä kirjan massiivinen aikaskaala ja teknologiat, joille meillä ei tänä päivänä ole edes muotoilevaa teoriaa. Ja mikä ihmeellisintä, tämä ei häirinnyt minua tippaakaan. MINUA! En sitten tiedä, onko viime aikojen muuhun kuin avaruusoopperaan keskittynyt lukemiseni tehnyt muutoksia mieltymyksissäni vai oliko Aurinkojen Huone muuten vaan niin hyvä kirja, etten kokenut teknisten asioiden maton alle lakaisemista mitenkään ahdistavana. Tiedä sitten sitä.

Hieman hitaasti kirja tuntuu lähtevän käyntiin. Ei sillä, Reynolds on vallan mainio kehittämään alussa hahmoja ja maailmankuvaa kotimaisen dekkarin sanamäärän verran ja se usein luokin hyvin vahvan perustan jopa sellaisille hahmoille, joihin ainakin itseni olisi vaikea samaistua muuten. Ja tässä taas jälleen kerran mestari onnistuukin aivan täydellisesti. Kirja on jaettu lukujen lisäksi osiin, joiden alussa kerrotaan taustatarinana vallan mielenkiintoista historiikki-introa itse tapahtumille. Kun pakolliset maiseman maalailut ja henkilöesittelyt on hoidettu pois alta, räjähtää Aurinkojen Huone kirjaimellisesti käyntiin lähes silmänräpäyksessä eikä päästä enää otteestaan. Reynolds teki sen taas, parasta uutta avaruusoopperaa mitä kotimaisista kirjakaupoista voi löytää (enkä ole kyllä ulkomaisistakaan varsinaisia haastajia montaa löytänyt).

Vuosia sitten fanitin kauhua, lähinnä tuota splattergore sektoria, ihan täysillä. Viime aikoina kuitenkin on tuo kauhun katsominen ja lukeminen jäänyt vähemmälle, olen jotenkin kokenut tarpeettomaksi itselleni paskahalvausten aiheuttamisen tietentahtoen. Ihan satunnaisia kauhujuttuja on kuitenkin tullut katsottua, niinden joukossa mm. jokin aika sitten leffasalissa kauhistelemamme Paranormal Activity. Leffa jakoi meidän taloudessamme mielipiteet aika tarkalleen kahtia: Tanjan mielestä elokuva oli pääpiireittäin tylsä ja ankea (lukuunottamatta viimeistä 10:ntä sekunttia), kun taas omasta mielestäni kyseessä oli todella pelottava ja hyvällä tavalla kamala elokuva kaikessa realistisuudessaan. Psykologinen kauhu tuntuukin uppoavan itseeni nykyään havaittavasti paremmin.

Eilen sain vihdosta viimein katsottua loppuun Youtubesta löytämäni episodipohaisen kauhutarinan, Marble Hornetsin. Kyseessä on hyvin realistisella otteella toteutettu kauhutarina, jossa tarinan kertojana toimii amerikkalainen elokuva-alan opiskelija. Hän kertoo introssa kuinka hän sai käsiinsä ystävänsä nauhoittamia videonauhoja ja samalla kertoo myös ystävän hieman hämmentävästä käyttäytymisestä ja poismuuttamisesta.

Tarina etenee niin kertojan itse kuvaamien kuin kertojan ystävävän, kuvaamien videonauhojen muodossa. Jo introssa kerrotaan, että nauhoissa ei lukenut päivämääriä ja siksi tarinaa kerrotaankin hyvin rikkonaisessa järjestyksessä.

Havaitsin, että vaikka kuinka ja paljon vihaankin itseni säikyttelyä, en pystynyt lopettamaan Mable Hornetsin katsomista kesken. Kysessä on vallan onnistunut mediateos ja antaa varmasti paljon lajityypin ystäville.

Introvideo:

Dim lights Embed Embed this video on your site  

Marble Hornets Youtubessa 

Eilen päätin sitten vihdosta viimein lähteä ajelemaan mönkijällä vähän kauemmaksi ja nokka kääntyikin kohti Porvoota hyvin pian kotoa lähdettyäni. Tuo Porvooseen kulkeva vanha tie (joka ironisesti on nimeltään Uusi Porvoontie) onkin vallan mukavaa, lähes maalaismaisemaa. Keli oli mitä parhain, ja matkanteko sujuikin mitä maltillisella vauhdilla hyvän musiikin saattelemana (soitossa oli Lab4 - Neurocide ja Lisa Lashes - Lisa Lashes).

Porvoon päässä sitten päädyin kahville joen rannassa sijaitsevaan Porvoon Paahtamo nimiseen kahvilaan, jonka terassi on joessa kelluva jokilautta. Tuolta paikanpäältä nauhoittelin yhden qikinkin. Ennen paluumatkaa vaihdoin vielä muutaman sanasen Espoosta paikanpäälle ajelleen keski-ikäisen motoristipariskunnan kanssa, joiden alla oli varsin massiivinen custompyörä.

Paluumatka sujui vallan samanlaisissa merkeissä, oli mukava huomata monien motorisiten nostavan lapaa kohdalla. Varsinkin iäkkäämpien motoristien kodalla tämä tuntuu edelleen olevan yleinen tapa ja mikäs siinä, hieno tapahan se on luoda yheishenkeä päristelijöille. Yhden ison traktorimönkijänkin bongasin matkalla (tarkemmin ottaen ajelin sen perässä kymmenkunta kilometriä), tällä oli perässään venetraileri.

Helsingin päässä päätin vielä käydä vähän pyörittämässä Laajasaloa ympäri ja päädyinkin öljysatamaan kääntymään takaisin ja päästyäni takaisin laajasalon päärännille, vastaantuleva moottoripyöräpoliisi päätti tarkastaa mönkijän paperit ja ajokortin. Kaikki oli kuitenkin kunnossa, niinkuin pitää ja ystävällinen poliisimies toivotteli vielä hyviä ajoja ja huolettomia kilometrejä poistuessaan.

Kotiin päästyäni mittarissa olikin taas sen verran kilometrejä että edessä oli öljynvaihto. Vanhat öljyt olivatkin jo suhteellisen eksoottisen väriset, joten jo oli aikakin. Öljynvaihdon yhteydessä ilmeni kuitenkin vähän pelottavampi, ikävämpi yllätys: takahaarukan akselista oli pudonnut (ilmeisesti nyt reissulla) toisesta päästä mutteri ja akseli oli käytännössä irti. Onneksi huomasin kuitenkin tämän nyt enkä lähtenyt ajelemaan sillä töihin tänään. Aamupuhteiksi sitten hain K-Raudasta mutterin, joskin vähän epäilyttää onko tuo nyt sitten oikealla kiereteellä. No, se selviää tänään kun pääsen kotiin.

Tämä kyseinen kirja oli ollut jo muutamaan otteeseen kädessäni kirjakaupassa ennen kuin päätin sen kotiin kantaa. Kirjahyllyssä vuoroaan odotellessaan kirja saikin sitten suosituksia eräältä ystävältäni, jonka kirjallinen maku on tuntunut olevan erehtymätön. Eikä tälläkään kerralla menty metsään.

Ray Loriga on itselleni ihan uusi tuttavuus. Kyseessä on espanjalaissyntyinen, ilmeisestikkin kotimaassaan varsin menestynyt kirjailija. Tuo kirjailijan syntymaa ei kuitenaan kovinkaan paljon näkynyt tekstissä, mikä sinänsä tämän kirjan hyvin globaalin luonteen takia ei ollut ollenkaan valitettavaa.

 Tokio ei välitä meistä enää on huumausaineiden, laillisten ja laittomien, kaupankäynnin maailmaan sijoittuva tarina unohtamisesta ja muistamisesta. Tarinan päähenkilö on laillisen huumesyndikaatin myyntiedustaja, joka kauppaa huumeteknologian viimeisintä villistystä: unohtamista. Pian kuitenkin lukijalle alkaa käydä ilmiselväksi, että päähenkilöllä, vaikka tämä ei sitä ihan täysillä itse tiedostakkaan, ei ole kaikki ihan hyvin.

Lorigan sävy on hyvin maalaileva ja unenomainen. Ensimmäisenä mieleeni tuli lähinnä yhtäläisyydet niin kirjallisessa asussa kuin myös tämän maailman kuvassa William Gibsoniin ja hänen Neurovelho trilogiaansa. Lorigan kerronta painottuu vahvasti kertojana toimivan päähenkilön mielialoihin ja tuntemuksiin, mikä saa lukijan tarttumaan tavallista tiiviimmin tähän hyvin katkonaiseen hahmoon.

Juonenkäänteet tapahtuvat loogisessa järjestyksessä ja hyvässä tahdissa. Tarina ei varsinaisesti kiihdytä tai jarruttele missään kohdin vaikka kirjan eri osien tai "lukujen" (joista ensimmäinen taisi olla lähemmäs 60 sivua pitkä) välillä saattaa vierähtää pitkäkin aika (jonka pituus kirjan juonen takia jää loogisestikkin osittain hieman hämärän peittoon).

Persoonallisella otteella kirjoitettu, tavallisesta poikkeava teos. Nuo sanat tulevat itselleni ensimmäisenä mieleen, kun yritän ajatella, mitä mieltä olen tästä kirjasta. Varsinkin William Gibsonin tyylisestä kerronnasta pitäville voin suositella oikein lämpimästi. 

Siitä taitaa ollakkin jo lähemmäs pari vuotta (tarkastamatta nyt mutuilen), kun viimeksi visuaalikoostetta jostain tapahtumasta olen väsännyt. Oikeastaan syynä tähän on aika pitkälti ollut VJ toiminnan paikallaan polkeminen omalla kohdallani. Mitään varsinaisesti uutta ei ole ollut näytettäväksi, ainoastaan uutta sisältöä. Toki miksaustekniikkaa on tullut opeteltua runsaastikkin, mutta paljon opituista asioista on liittynyt nimenomaan videomikserin kanssa työskentelyyn, enkä nykyisellä kokoonpanollani pysty tuon ulostuloa nauhoittamaan.

Uutta virettä visuaaleihin kuitenkin tuo nyt pari viikkoa sitten postissa minulle saapunut IR-kamera. Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun setissäni on käytössä yönäkökamera, mutta aika vähille on vuosien varrella reaaliaikaisen videokuvan käyttäminen jäänyt. Ideoita on ollut vaikka kuinka ja paljon, mutta suurin osa niistä on jäänyt toteuttamatta sopivan laitteiston puutteesta johtuen. Dealextremeen tutustuminen toi kuitenkin ihan uuden maailman ulottuvilleni laitteistojen osalta, kyseisestä verkkokaupasta kun saa edulliseen hintaan hankittua vaikka millaista videosälää aina USB-kaapparikorteista IR-kameroihin. Laatu ei toki päätä huimaa, mutta DX:n hinnoilla ja minun käyttötarpeillani sillä ei paljon väliä ole. Sen verran täytyy vielä kyseistä kauppaa mainostaa, että millään tuotteella ei sieltä tilatessa ole postikuluja, mikä tekeekin jo alle 10 e avoisten esineiden tilaamisestakin järkevää.

 Kameraa pääsin testaamaan jo kevyesti tätä edeltäneenä viikonloppuna Graveyard Party IV:ssa, joskin  silloin kamera oli suoraan yhdistettynä videomikseriin, eikä minkäänlaisia modifikaatioita kameralle oltu tehty. Kyseisen kameran suurin ongelmahan on tuo IR-LEDien aiheuttama heijastushalo kotelon linssistä. Tämän ongelman ratkaisin nyt menneenä viikonloppuna yksinkertaisesti ruuvaamalla tuon linssin pois (se on ihan kierteillä, tosin takuusinetti oli tuossa kierteen päällä, joten kameraa ei tarvise sitten ikinä takuusen lähettää. No, 40 e langaton kamera (jonka saa toimimaan myös tarvittaessa piuhalla) joten ei sitä korkealta putoa vaikka kamera ei enää koskaan toimisikaan. 

Mutta itse asiaan: käsillä on nyt videokooste Supercharged vs. Fury tapahtumasta. Kuten aktiivisesti uraani seuranneet varmasti tietävät, olen molempien klubien vakio vj, joten ympäristö oli kovin tuttu lähtömateriaalien puolesta. Nimitekstien osalta lähdin jatkamaan oikeastaan samaa teemaa, minkä aloitin jo Supercharged vs. Harder.fi tapahtumassa pari kuukautta sitten. Tällä kertaa kuitenkin hieman jätettiin yksinkertaisemmaksi tekstit ja käytettiin niiden efektoimiseen videolayereita.

Itse raakamateriaalina oli käytössä runsaasti molempien klubien aiemmissa tapahtumissa käytettyä materiaalia. Nyt kuitenkin pääpaino oli reaaliaikaisessa videokuvassa ja suurin osa illasta menikin efektoidessa tuota kuvaa mm. darken ja difference layereilla. Klippejä tulikin vaihdeltua dekkeihin nimenomaan tätä silmällä pitäen, eikä loppuillasta oikeastaan yksikään dekki enää näyttänyt alkuperäiseltä. Mutta näinhän se meneekin aina kaikista luovimmilla keikoilla.

Kameran langattomuus ei kyllä ollut ihan parasta mahdollista tasoa. Toki varmaan sen sijoittelussa oli osasyy yhtäjaksoiseen pätkimiseen, välillä kun signaalin tuli kulkea useammankin ihmisen lävitse. Sikäli jos langattomuus alkaa tuntua pahaltakin ongelmalta, alan jatkossa käyttämään kameraa sitten johdon perästä. Tokihan esim. Säteessä tuollainen signaalihäiriö näyttää ainoastaan tarkoiteltulta, joten siellä varmasti tullaan ainakin kokeilemaan vielä langattomuutta.

Kokemus kameroiden osalta oli kyllä vallan kiintoisa ja tulevaisuutta ajatellen suunnitteella onkin jo useamman kameran hankkiminen. Kotona odottaa kuitenkin käyttämättömäksi jäänyt Philipsin multiplexeri, jota voisi hyödyntää kameraswitchinä.

Mutta tässä se nyt on:

Dim lights Embed Embed this video on your site  

Ensituttavuuteni Vernor Vingen tuotantoon ei ollut kovin imarteleva. Linnunradan Ääret tuntui ensimmäisellä lukukerralla lähes tuskastuttavan tylsältä ja jumittavalta tarinalta vaikka uskonkin, että nyt tuo kyseinen kirja avautuisikin minulle paremmin. Käsitykseni kyseistä kirjailijaa kohtaan kääntyi kuitenkin päälaelleen luettuani häneltä Rauhansota nimisen teoksen. Niinpä nyt hieman pidemmän tauon jälkeen päätinkin rohkaista mieleni (tai päätöksen teki oikeastaan kirjakauppa Rosebud laittamalla tarjoukseen tämän kirjan) ja lukea lisää Vingen tuotantoa Taivaan Syvyydet nimisen teoksen muodossa. Pelkkä kirjan ulkonäkö jo itsessäänkin herättää minussa vahvasti mielenkiintoa ollessaan lähes 800 sivua paksu ja kannessa komeillessa himmeää planeettaa vasten eeppisen kokoinen avaruuslaiva.

 Taivaan Syvyydet liittyy etäisesti Linnunradan Ääret kirjan tarinaan tuoden esille tuossa aiemmassa teoksessa yhtenä päähenkilöistä esiintyneen Pham Nuwenin historiaa. Tarina itsessään sijoittuu ajallisest noin 30000 vuotta Linnunradan Ääriä aikaisempaan aikaan eikä juonellisesti mitään yhteyksiä muuten ole. Kirja toimiikin ihan itsenäisenä teoksena kertoen kanden ihmissivilisaation tutkimusretkikunnan kohtaamisesta avaruuden eksoottisessa kolkassa. Vinge käsittelee myös tällä kertaa ohessa ensimmäisen yhteyden teemaa ihmisten ollessa taas se kehittynyt avaruussivilisaatio.

Vinge tuo esille mielenkiintoisia tulevaisuudenvisioita jättäen pois nykyaikaiselle avaruusoopperalle tyypillisiä elementtejä kertoen ihmiskunnan menetetyistä unelmista, mihin nämä kehityksen askeleet, kuten esimerkiksi nanoteknologia, ovat jääneet. Silti hieman kyllä häiritsevää on kirjan läpi esiteltävän teknologian alkukantaisuus. Mielenkiintoisinta sisältöä noin teknisesti ottaen onkin Vingen kuvailemat yhteiskunnat ja yhteiskuntien kehityskaaret.

Vaikka kirjassa onkin mahtavat puitteet, pääosassa kirjassa ovat kuitenkin todella onnistuneesti kirjoitetut henkilöhahmot. Vinge on selkeästi ottanut suhteellisen klassisen hyvä-paha asetelman ja heti alusta asti on selvää, kuka kirjan henkilöistä edustaa pahaa ja kuka hyvää puolta. Hahmojen juonittelut yltyvät jossain vaiheessa asteelle, millaista tapaa hyvin harvoin kovan scifin parissa.

 Taivaan syvyydet on kaikin puolin loistava kirja. Se sopii myös hieman kevyemmän scifin ystäville ollessan suhteellisen kevyesti latautunut teknologisen sanaston ja sisällön osalta.

Se on raskasta aikaa, kun tajuaa ettei enää edusta kenenkään mielestä nuorisoa. Alkaa aikuistuminen ja kaikkea sellaista. Kaikki ei kuitenkaan ole aina pelkkää pahaa ja harmaata, vaan kolmenkympin kriisi saattaa tuoda mukanaan myös uuslapsekkaita piirteitä, innostumista tosissaan aivan järjenvastaisista asioista. Siitä syystä meidän perheeseen ilmeistyi viime perjantaina tämä vekotin:

Kyseessä on Bashan BS250S-11 mallinen tieliikennemönkijä. Taattua kiinalaatua edustava katuohjus päätyi käsiini käytettynä ja paranneltuna suhteellisen kohtuulliseen hintaan. Koneella tilavuutta on 250 kuutiosenttimetriä (taisi olla todellisuudessa hieman alta, niin kuin yleensä) ja huiput on siinä ehkäpä 90 km/t paikkeilla. Kuitenkaan yli kahdeksaakymppiä en tuolla juurikaan ole uskaltanut ajaa, tasapainottomattomien (ja tasapainoituskelvottomien) takarenkaiden alkaessa pomppimaan hullun lailla kyseisessä nopeudessa. Vauhti on kuitenkin riittänyt iselleni aivan tarpeeksi, liikenteen seassa tuollaisiin nopeuksiin harvemmin edes pääsee (paitsi päivittäisen matkani Itäväylä-osiossa).

Lisävarusteena vakiolaitteeseen nähden on mönkijässä varashälyytin, jonka olen tosin havainnut hieman yliherkäksi. Pitänee tutkia millainen laite se on ja saako sitä säädettyä jotenkin hieman ei-niin-herkäksi nyt sen reagoidessa pahimmillaan jopa kovaan tuulenpuuskaan. Mukava lisä (ja yksi syy miksi päädyin tähän vähän kalliimpaan yksilöön) on tuo 250 cc kone, jonka ansiosta laite on rekisteröity kahdelle hengelle. 

Tähän mennessä (mönkkäri on nyt siis minulla 5:ttä päivää) mitään teknisiä ongelmia ei ole ilmennyt lukuunottamatta rikkoutunutta etulamppua (joka siis oli kirjaimellisesti hajonnut palasiksi, sain aikaiseksi itselleni haavan sormeen kun tänään aamulla irrottelin sitä, mitä lampusta oli jäljellä).

Jossain vaiheessa mopon ilmettä olisi tarkoitus piristää hieman teippauksilla. Millaisilla sitten, se jää nähtäväksi. Todennäköisesti teema pysyy kuitenkin tuollaisella vähän rähjäisemmällä linjalla ehkä hieman varoitusteipin yms. ollessa keskeisenä osana ulkoasua. Aika näyttää. 

Nyt vaan sitten toivotaan aurinkoista kesää, ettei tarvitse vesisateessa ajella. 

Ensimmäinen tutustumiseni M. John Harrisonin tuotantoon tapahtui tuossa reilu vuosi sitten Nova Swing nimisen kirjan myötä. Vaikka kyseessä onkin hyvin mielenkiintoinen aihe, ei kyseisen kirjan tarinankerronnan muoto oikein lämmittänyt. Päätin kuitenkin antaa kyseiselle kirjailijalle uuden mahdollisuuden bongattuani kyseisen kirjan taannoin läheisestä kirjakaupasta. Mutta turhaan, vaikka Elonmerkit ei muistutakkaan Nova Swingiä millään lailla, ei se silti saanut minussa mitään syttymään.

M. John Harrisonia kehutaan kirjan takakannen mukaan mestariksi luomaan pysähtyneitä hetkiä. Ja siinä kirjailija tuntuukin olevan todella taitava: Elonmerkit on yhtä pysähtyneiden hetkien sarjaa ilman varsinaista punaista lankaa. Tarinan kerronta tuntuu välillä olevan ympätty täyteen asioiden kuvailun tulvaa siinä määrin, että on vaikea pysyä mukana varsinaisessa jo valmiiksi heppoisessa juonessa. Sekin vähä, mitä kirjassa on varsinaista juonta, tuntuu etenevän niin hitaasti, että kirja alkaa käydä tylsäksi jo noin sadan sivun jälkeen. 

Hahmoihin en saanut oikein kunnollista otetta koko kirjan aikana. Vaikka ajatuksia ja tuntemuksia kuvaillaankin hyvin runsaalla kädellä, en missään vaiheessa oikein saanut yhdestäkään hahmosta kunnollista otetta ja jokainen henkilö kirjassa jäikin minulle siten tuntemattomaksi.

En usko että luen enää yhtään kirjaa M. John Harrisonilta, jos ei ole aivan pakko.