Nyt jo kolmanteen osaan päästessäni Hyperion sarjaa, alan pikkuhiljaa hävetä ensimmäisen kirjan kohdalta latelemiani pettymyksen sanoja. Tosin, täytyy toki sanoa, että ensimmäinen kirja tuntuu edelleen yksittäisenä kirjana jotenkin irtonaiselta ja enemmän novellikokoelmalta kuin kirjalta. Mutta nyt olikin kyse Endymionista.
Endymion sijoittuu ajassa muutaman vuosisadan eteenpäin siitä, mihin Hyperionin tuho päättyy. Kirjan päähenkilönä (tai ainakin yhtenä niistä) ja samalla kirjan kertojana toimii itseään ensimmäisessä luvussa paimeneksi tituleeraava Raul Endymion.
Lähtöasetelmassa Raul Endymion on suljettuna Schödingerin kissa-teoreeman muunnelmasta tuotetussa teloituslaite/vankilassa, jossa hän kirjoittaa kirjan tarinaa. Jo tämä lähtöasetelma kertoo hieman siitä, että tällä kertaa Simmons on valinnut paljon kovemman scifin linjan tähän kirjaan, kun vertaa aikaisempiin Hyperion teoksiin. Ja se kyllä näkyy. Endymion vilisee erinäisiä teknisiä termejä ja yritetäämpä siinä selittää mm. valoa nopeamman liikkumisen teoriaakin. Hämmästystä saattaa aiheuttaa myös varsinkin yhtään asiaan vihkiytymättömille termistö (c-plus nopeus (c = valonnopeus)), joita ei aina vaivauduta sen kummemmin selittämään. Mukavia detaileja kuitenkin tällaiset pienet asiat ainakin omasta mielestäni ovat.
Tieteellinen lähestyminen onkin tarpeen tämän tarinan uskottavuuden kannalta, tarinan aikana kun esitellään mm. erilaisia planeettaympäristöjä ja käsitellään mm. painovoiman vaikutusta. Missään kohden kirjaa ei paista räikeitä ristiriitoja todellisuuden kanssa, ja sanoisinkin että Endymion edustaa kovaa science fictionia parhaimmillaan.
Itse tarina on varsin seikkailuhenkinen. Takaa-ajoja ja taisteluja ei tarinasta puutu, mikä välillä saa aikaiseksi hieman sellaisen fiilisen, että lukisi ennemmin hollywood-elokuvakäsikirjoitusta kuin kirjaa. Häiritsevälle asteelle ei kuitenkaan tälläkään saralla mennä, vaan taistelut kaikessa vaikeaselkoisessa monimuotoisuudessankin pysyvät järjen rajoissa eikä niillä mässäillä liikaa.
Endymion jättää kyllä riittävän totaalisen tyhjän aukon lukijaansa loppuun tullessaan eikä sitä voi täyttää muulla tavalla kuin lukemalla sarjan viimeisen osan, Endymionin tuhon.
Nyt jo kolmanteen osaan päästessäni Hyperion sarjaa, alan pikkuhiljaa hävetä ensimmäisen kirjan kohdalta latelemiani pettymyksen sanoja. Tosin, täytyy toki sanoa, että ensimmäinen kirja tuntuu edelleen yksittäisenä kirjana jotenkin irtonaiselta ja enemmän novellikokoelmalta kuin kirjalta. Mutta nyt olikin kyse Endymionista.